Suomen suurin puupappila
Pappiloiden talonpoikainen ilme alkoi muuttua 1700-luvulle tultaessa. Kenkäveronniemen pappilan edeltäjätkin muuttuivat ajan saatossa.
Päätös nykyisen, Suomen suurimman puupappilan päärakennuksen rakentamisesta tehtiin vuonna 1867 pitäjänkokouksessa. Uuden pappilan rakentaminen langennee silloisen kirkkoherra A.J.Hornborgin ansioksi. Hornborgin kerrotaan olleen itsekin kiinnostunut arkkitehtuurista.
Kenkäveronniemen maisemaa hallitsevan komean rakennuksen piirustukset laati silloisen lääinarkkitehdin sijaisena toiminut Alfred Cavén. Rakennustyöt sai tehtäväkseen kaupungin raatimies Johan Fredrik Ahlberg.
Hornborg ja Cavén ovat ilmeisesti pohtineet yhdessä pappilan huonejärjestystä, jossa Hornborgilla on ollut myös oma sanansa sanottavanaan. Erikoista on, että Cavénin allekirjoittamasta piirustussarjasta on kadonnut ensimmäisen kerroksen pohjapiirros. Jäljellä on vain Hornborgin luonnos huonejaosta ja huoneiden käyttötarkoituksesta.
Kenkäveronniemen pappila oli valmistuessaan vuonna 1869 uuden, rikasmuotoisen puuarkkitehtuurin edelläkävijä. Se edusti rakennustyyliltään lähinnä kertaustyylejä. Siinä oli myös vaikutteita kansainvälisestä rakentamisesta. Uutta aikaa edustivat ristikkoikkunat ja yläkerran keskeltä korkeampi päätyikkuna samoinkuin pitkät, konsolein tuetut räystäät ja rakennuksen lankuista ladottu runko. Kenkäveronniemen pappila sai sveitsiläistyylisen, lehtisahakoristeisen avokuistin. Pitsimäisillä koristeilla oli ulkonäön lisäksi merkitystä myös tunnelmallisten varjojen luojina.
Kenkäveronniemen pappilan päärakennus oli sikäli erikoinen, että vaikka se ulospäin vaikuttaakin hyvin symmetriseltä, se ei sisätiloiltaan noudata ns. yleistä karoliinista pohjakaavaa, vaan on muunnelma siitä. Alakerran huoneita yhdistävät samaan linjaan sijoitetut pariovet, jotka avattuina muodostavat yhtenäisen akselin koko rakennuksen pituudelta.
Keinuva lattia ja huvilamaista tyyliä
Pappilan lattiarakenne on persoonallinen. Lattia on ikään kuin uinut lattiapohjan päällä. Jo silloin, kun talo otettiin vastaan, arkkitehti oli kiinnittänyt huomiota salin ”keinuvaan” lattiaan. Se johtui normaalista poikkeavasta rakentamistavasta.
Pappilarakennus poikkesi senaikaisista muista pappiloista sikäli, että siinä oli vaatehuoneita, ruokasäilytystiloja ja tarjoiluhuoneita. Oikeutetusti sitä voitiinkin pitää Mikkelin seudulla oman aikansa ”ylimysasuntona”. Valmistuttuaan Kenkäveronniemen pappilasta tuli myös esikuva myöhemmälle pappilarakentamiselle. Pappilat alkoivat muuttua tyyliltään romanttisemmiksi ja huvilamaisemmiksi.
Alkuperäinen tyyli on onnistuneen restauroinnin jälkeen selvästi havaittavissa julkisivussa. Ulkoasun puuleikkaukset selvisivät paremmin kuin sisätilat pappilan asumattomuudesta ja teollisuuskäytöstä vuosina 1969-1989.
Pappilan sisäosien pintamateriaaleista on säilynyt vain satunnaisia näytteitä, mutta kuitenkin sen verran, että restaurointityö on voitu tehdä ilman suurempia tunnontuskia. Ongelmallisinta aikaa seinämateriaalien kannalta oli teollisuuskäyttövaihe, josta johtuen salin tapetoinnista ei jäänyt tietoja. Viitteitä siitä kuitenkin saatiin arkkitehdin pelastettua joitakin näytteitä muun muassa kirkkoherran makuuhuoneen komerosta.
Viimeisimmistä tapettikerroksista saa vihiä yläkerran kesähuoneista, joiden seiniltä löytyy myös ruotsin- saksan ja ranskankielisiä sanomalehtiä. Luettavissa on muun muassa Pariisissa ilmestyneen Le Esperancen 13.3.1863 päivätty numero. Viestinä 30 vuoden takaa löytyi lyijykynällä sanomalehden kulmaan kirjoitettu teksti ”Veli Vilén pingotti pahvit 1961. Säilytä vanhat lehdet.”
Rakennus on pappilaksi harvinaisen suuri. Sen rakennusala on viitisensataa neliötä. Olemassa olevien kirkkoherran pappiloiden keskimääräinen rakennusala on ollut puolta pienempi.