Ensimmäinen oma kirkkoherra
Kaupunkiseurakunnan itsenäistyttyä Mikkelin maaseurakunnan ensimmäiseksi omaksi kirkkoherraksi nimitettiin rovasti Johan Antero Cederberg (1908-1915). Tohmajärven erämaapappilassa ankeita vuosia viettäneet Cederbergit ottivat Mikkeliin muuton suurella ilolla vastaan. Heidän mielestään Mikkelissä ”puhalsivat vain leppeät tuulet”, ja heidän aikanaan Iso pappila puhkesikin täyteen kukkaansa.
Rovasti Cederbergin ja ruustinna Minna Elisabethin, os. Hjelt, sekä heidän lastensa kotina Iso pappila oli kymmenkunta vuotta. Pappilassa koko Caderbergien laaja suku vietti jouluja ja kesiä ottaen osaa Mikkelin ja ympäristön kartanoissa sekä huviloissa kukoistaneeseen seurapiirielämään. Nimi- ja syntymäpäiviä vietettiin kahvikekkereiden ja illallisten merkeissä sekä pappilassa että kartanoissa, joissa Cederbergit olivat alusta asti suosittuja.
Rovasti Cederbergin täyttäessä kohta pappilaan muuton jälkeen 56 vuotta, muuan seurue oli tullut herättämään syntymäpäiväsankarin lauluin. Myöhemmin päivällä juhlintaa jatkettiin pappilan avarissa tiloissa. Minna-ruustinnan viettäessä samassa kuussa hieman myöhemmin syntymäpäivää, vieraita kestittiin jälleen. Tuolloin kerrotaan tarjottavana olleen kahvipöydän antimien lisäksi appelsiineja.
Cederbergin perheen nuoret kutsuivat ahkerasti ystäviään pappilaan. Vanhimman pojan Laurin nimipäivillä oli kerrankin mukana nelisenkymmentä nuorta vierasta. Heille tarjottiin kahvia, teetä, mehua ja pikkuleipiä. Verannan pöydillä komeili lasimaljoissa oman puutarhan tuotteita, punaisia viinimarjoja. Illallisella tarjottiin vasikanpaistia. Kirkkoherran nimipäivillä oli 60 vierasta, joita kestittiin Mikkelistä hankitun, tunnetun keittäjän herkuilla.
Cederbergien toiseksi vanhimman tyttären Saima Cajanderin ollessa kesäkuussa 1912 viettämässä lomaa kahden vanhimman lapsensa kanssa, pappilassa syntyi perheen kolmas lapsi, Kirsti Huttunen. ”Minut on myös kastettu pappilan suuressa salissa. Isoisä kastoi. Yksi äitini nuorimmista sisarista oli kummitätinä.” Cajanderin muun perheen palattua loman jälkeen Helsinkiin, pikku-Kirsti jäi Isoon pappilaan mummonsa ja tätiensä hoitoon.
Hän viipyi siellä lähes yhtäjaksoisesti aina kansalaissotaan saakka. Kirsti Huttunenkin muistaa pappilassa käyneen paljon väkeä vieraskutsuilla, joukossa myös pappilan nuorten ystäviä sekä tuttuja kaupungista ja ympäristöstä. ”Alénin neljä kaunista tytärtä läheisestä huvilasta vieraili pappilassa usein. Nuoret hakivat minut monesti iltaisin ruokasaliin, kun olin jo nukkumassa. Pöydällä seisten minun piti sitten laulaa ”Mirjamin kukkaa”.
Lastenkin merkkipäiviä pappilassa vietettiin Cederbergien aikana. Päivänsankarille laitettiin oma pöytä, jossa oli aina jotain pientä yllätystä. Lastenjuhlissa leikittiin laiva on lastattu -leikkiä sekä kivi-, kasvi- ja eläinkuntaleikkiä, tai salin lattialle laitettiin kirjoja, joiden yli hypittiin sokkona, silmät sidottuina. Lapsille tarjottiin näissä juhlissa sekä mehua että pikkuleipiä.
Kesäisin pappilassa oli vilkasta. Puutarhanpuoleista rantaa käyttivät varsinkin talon pojat vieraineen ahkerasti. Siellä oli uima-koppi. Uintia, onkimista ja soutelua harrastettiin paljon. Juhannuskokolla käytiin läheisessä Lamposaaressa, jonne mentiin joukolla veneellä.
Pihan kaupungin puoleisessa nurkkauksessa pelattiin krokettia. Tenniskenttää ei ollut, mutta tennistä käytiin pelaamassa Ristiinaan johtavan tien viereisellä kentällä, lähellä Kattilansiltaa. Pappilan pihan ajanviettotavoista erikoisin lienee Cederbergien aikana ollut ranskalaista alkuperää oleva keinu, pas de géant, (suom. jättiläisen askeleet). Se oli rakennelma, jossa pystypuun yläpuolelle oli asetettu kaksi rautaa ristiin. Niihin oli kiinnitetty neljä köyttä, joiden alapäässä oli silmukka. Lenkkeihin istuttiin ja kehoa tukipuusta poispäin tukipuusta työntämällä otettiin vauhtia. Ja sitten lennettiin! Alénin tyttärien kotipihassa käytiin keinumassa vanhanaikaisessa kyläkeinussa.
Pappilan kummitus
Cederbergien aikaan pappilassa oli monenlaista palvelusväkeä. ”Minulla oli hoitaja nimeltä Elsa Oinonen, jonka kanssa asuin eteläpäädyn perimmäisessä kammarissa. Sitä kutsuttiin Taka-Intiaksi. Kesäisin nukuimme yläkerran päätyhuoneessa.”
Pappilan avovintiltä, joka vieläkin on Museoviraston määräyksestä olemassa, on Kirsti Huttusen muistossa pelottava luuranko. Hänen enonsa oli saanut sen opiskellessaan lääketiedettä Wienissä. Luurankoa, joka kalisi pienimmästäkin ilmavirrasta, pelkäsivät lapset ja varsinkin piiat, jotka joutuivat ripustamaan pyykkiä kuivumaan ullakolle. ”Olen kertonut tästä luurangosta silloin, kun ihmiset ovat kyselleet, oliko Isossa pappilassa kummitusta.”
Ruustinna Minna Cederbergillä oli tapana järjestää ompeluseuroja, joissa hän opetti ompelun alkeita. ”Kotiompelija Iines Paavilainen vieraili pappilassa säännöllisesti ompelemassa vaatteita naisväelle ja lapsille, mutta myös paikkaamassa liinavaatteita.” Kirsti Huttunen muistaa, että pappilassa neulottiin ja kirjottiin paljon.
”Kengät teetettiin suutari Mynttisellä. Hän valmisti nappikenkiä eli rupposia, joiden kiinnipanemiseen tarvittiin nappikoukkua. Se oli silloin tarpeellinen käyttöesine, jota kuljetettiin mustekynän tavoin käsilaukussa.” Pappilan väen tarvitsemat saappaat ja käyttöesineet kuten puuastiat ja osa huonekaluistakin valmistettiin vankilassa.
Professori Lennart Pinomaa, jonka äidinisä oli Bernhard Sarlin, oli tottunut lapsuudessaan käymään Isossa pappilassa kuin kotonaan. Niinpä hän jatkoi vierailujaan vielä Cederbergienkin aikaan. ”Muistan hyvin yleistunnelman. Pappilan ovet olivat aina auki tulijoille. Siellä sai liikkua, missä hyvänsä. Minna-täti oli hiljainen olento. Hän, samoin kuin Antero-setäkin oli rakkautta ja hyvyyttä täynnä. Jos vierailu sattui ateria-aikaan, kutsuttiin vieraskin pöytään.”
Rovasti Antero Cederbergin elämä päättyi tammikuussa 1915. Hän oli vielä edellisenä päivänä heikosta terveydestään huolimatta käynyt kolmen sairaan seurakuntalaisen luona vieraskäynnillä. Ruustinna Minna Cederberg sai asua pappilassa vielä vuoden 1917 kevääseen saakka. Tunnelma ei kuitenkaan enää ollut samanlainen kuin kirkkoherran aikana.