Liinavaatevarasto emännän ylpeys
Elämänmeno ja taloudenpito ovat vaihdelleet Suomen pappiloissa varsinkin keskiajalta 1700-luvulle riippuen siitä, onko pappila ollut suuri vai pieni, onko se sijainnut valtatien varrella vai kauempana asutuskeskuksesta. Siitä, kuinka Kenkäveronniemen pappilassa elettiin, on tarkempia tietoja vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen eli nykyisen päärakennuksen ajalta.
Suurpappiloissa valmisteltiin 1700-luvun puolivälissä ja myöhemminkin monenlaisia tavaroita, kuten talousvälineitä, työkaluja ja ajopelejä. Usein vaatteetkin tehtiin itse alusta loppuun. Langat kehrättiin, värjättiin ja kudottiin kankaaksi sekä ommeltiin vaatteiksi pappiloiden väentuvissa. Nahka parkittiin ja valmistettiin jalkineiksi.
Papinemännän yksi ylpeyden aihe oli hänen liinavaatevarastonsa, jota hän kartutti ja helli huolella. Pappiloiden liinavaatevarastot alkoivat karttua juuri 1700-luvulla. Siihen saakka oli suosittu nahkaisia vuodevällyjä.
Turkiskauden jälkeen alkoi kilpailu liinavaatteiden hienoudesta ja valkoisuudesta. Pellavaa ryhdyttiin viljelemään erikoismenetelmin. Kankurien ammattikunta nousi arvoon arvaamattomaan, kun heidän taitojaan kilvan kysyttiin toinen toistaan hienompien kankaiden kutomisessa. Kun liinavaatteet olivat valmiiksi ommeltu, ne lopuksi nimikoitiin isäntäväen nimikirjaimilla. Liinavaatteet olivat arvokasta omaisuutta, jota säilytettiin huolella. Niitä järjesteltiin, pölytettiin ja tuuletettiin.
Suurpappiloiden vaatekomeroiden hyllyt notkuivat erilaisia liinavaatteita. Oli lakanoita, tyynynpäällisiä, erikokoisia pyyhkeitä, kahvitarjotin- ja ruokaliinoja. Tyynyliinojen nauhat oli somasti "rynkattu" veitseä apuna käyttäen.
Tyypillisiä pöytä- ja kahviliinojen kudontamalleja olivat Lissabonin tähti-, räätälin penkki- tai Taavetin harppumallit. Lautapeli-, ruusu-, noppa- tai puutarhakuoseja harrastettiin myös. Liinavaatteita käytettiin tuolloin vielä etupäässä vain juhlatilaisuuksissa. Oli siis emännän kunnia-asia omistaa taidokkaasti tehtyjä erilaisia liinoja.
Kapiovarusteet
Liinavaatteet siirtyivät suvuissa sukupolvelta toiselle. Ennen tehtiin tyttärien kapioita vuosikausia. Niiden valmistaminen saatettiin aloittaa jo tytön kehdossa ollessa. Äiti ja nuoremmat sisaret auttoivat kapioiden valmistuksessa.
Talonpoikaismorsianten kapioihin tarvittiin liinavaatteiden lisäksi monenlaista muuta tavaraa. Ristiinassa kerrotaan muun muassa, että häiden jälkeisenä aamuna nuorikko ja kaaso jakoivat sukulaisille ja häiden järjestäjille myynit. Anopille nuori emäntä lahjoitti kutomansa vaatekerran. Sulhasen isä, veljet sekä puhemies saivat paidan, kintaat ja nenäliinan. Lautamiehille hän ojensi kintaat ja siteet. Sulhasen sisaria ja puhemiehen emäntää hän muisti sukilla ja esiliinalla. Myöhemmin myynit jäivät vähäisemmiksi. Morsian tyytyi enää kutomaan mustan pukukankaan anopille tai valmistamaan hänelle mustan puvun sekä puhemiehelle paidan.
1900-luvun alkupuolen morsiamen kapioihin sisältyivät sisarille lahjoitettavat huivit ja veljille henkselit. Anoppi sai sängynpeiton tai pöytäliinan. Kuulutusherra sai kaksi alusvaatekertaa, sukat, liinaisen paidan ja housut. Puhemies sai tyytyä sukkiin. Morsiamen kapiokirstusta löytyi pari tusinaa aluslakanoita ja kuusi pitsilakanaa parempaan käyttöön. Tyynyliinoja oli tusina, täkkejä neljä ja parempia paitoja kaksi. Olkipatjoja oli varattu kolme kappaletta.
Villaisia ja puuvillaisia sängynpeittoja oli yhteensä tusina. Valkoisia pöytäliinoja talon tyttärellä oli kuusi ja pyyheliinoja 30. Lisäksi kapioihin kuului kolme arkunkantoliinaa, säkkejä ja myllykuorman peitto. Hameita morsian oli varannut itselleen 20-30 kappaletta, joiden lisäksi tarvittiin arkihameita, tusina sukkia, huiveja, kaulaliinoja, mekkoja ja esiliinoja. Sulhaselle hänen kuului myös kutoa yksi pukukangas.
Vielä tämän vuosisadan puolivälissä morsiamet valmistivat äitinsä myötävaikutuksella itse kapionsa. Lakanoita varattiin 8-12 paria pellava-, puolipellava- ja tehdasvalmisteisesta kankaasta. Lakanat koristeltiin itsevirkatulla pitsillä, reikäompeleella, nyplätyllä pitsillä tai niiden laidat olivat pykäkoristeiset. Ne viimeisteltiin korko-ompelunimikoinnilla.
Tyynynpäällisten kangas oli valkaisematonta tai valkaistua domestiikkia, säästötyynynpäälliskangasta tai kotikutoista pellavaa. Tyynyliinojen koristelussa käytettiin konekirjontaa, kirjailua, pykäkoristelua, etupistokirjontaa, ronkkausta, karjalankirjontaa, reikäommelta tai laakapistokirjontaa. Lisäksi kapioihin kuuluivat pöytäliinat, lautasliinat, kaitaliinat ja pyyheliinat.
Ennen morsiamella siis tuli olla miehelään mennessään kaikki mahdolliset talossa tarvittavat tekstiilit ja liinavaatteet. Tänä päivänä morsiamen kapiovarusteet ovat huomattavasti suppeammat. Nykyisin morsian hankkii vain liinavaatteet ja pyyhkeet, nekin usein kaupan hyllyltä.
Puku-säädyn merkki
Pappilanväen erotti muusta kansasta vaatetus. Kirkkoherrojen varallisuutta ja säädyn tuomaa asemaa osoitti koko 1700-luvun silkkinen tai samettinen juhlapuku, silkkisukat, hopeanapit, kengänsoljet ja taskukello.
Savossa ei tiettävästi kuitenkaan ollut varaa elää ja pukeutua näin koreasti. Ajan mittaan papistolle vakiintui tunnusomaiseksi juhlapuvun väriksi musta ja tummaa käytettiin arkisinkin. Turhamaisuus oli pappiloiden naisten helmasynti siinä missä muidenkin, ja he pyrkivät seuraamaan pukeutumisessaan säätyläis- ja porvarisnaisten vaatetusta. Niinpä papinemäntien ja tyttärien puvuista löytyi aikakauden muodille tyypillisiä piirteitä. Vaikka muotia seurattiinkin, siirtyivät isoäitien ja äitien puvut perintönä sukupolvelta toiselle.